En muista tammi-helmikuusta juurikaan mitään. Muistan muutamia (synkkiä) hetkiä. Muistan, kun viimeeksi kirjoitin tässä samassa paikassa tuntemuksistani ajatellen, että pahan olon kirjoittaminen pois voisi ehkä helpottaa oloa. En tiedä oliko sillä eheytymisen prosessissa merkittävää vaikutusta, mutta tuskin siitä haittaakaan oli.

 

Muistan, kuinka kirjoitin purskahtavani itkuun miehen kysyessa viikonloppusuunnitelmistani. Turhauduin, koska sellaisia ei ollut. Nyt ahdistumisen taso ko. kysymyksestä tuntuu hassulta, sillä arki on antanut taas pikkuhiljaa ymmärtää, että vapaat viikonloput ilman merkittävää tekemistä ovat harvinaista luksusta, joista pitäisi osata nauttia (ei turhautua!).

 

Ote tammikuun merkinnästä:

Yksinäisyyden tunne kulkee usein käsi kädessä mielialan kanssa; toisaalta, en jaksaisi nyt kuitenkaan kenenkään seuraa, joten ystävien kaikkoamisesta on kai turha valittaa.

 

Mielihyvän kokemusten (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=kha00099) sanotaan vähentävän jopa kroonista kipua mutta pahimman sadepilven osuessa pään päälle voi motivaatio tehdä mitään mielihyvää tuottavaa tekemistä olla hukassa. Oman kokemukseni perusteella kannusta kuitenkin jopa väkisin tekemiseen. Jos olet joskus pitänyt laulamisesta, laula! Jos muistat joskus nauttineesi neulomisesta, neulo! Tai kuten minä; tiesin ajoittain nauttivani kirjoittamisesta, sillä koen olevani siinä ”ihan hyvä”, joten kirjoitin.

 

Jälkeenpäin tarkasteltuna, yksinäisyydestä en voi syyttää kuin itseäni. Lakkasin vastaamasta ystävien puheluihin ja niihin joihin vastasin, en kyenny antamaan itsestäni mitään. Vaikka oikeasti en syytä masentuneesta mielestä itseäni – eihän kukaan sellaista tahallaan kanna mukanaan – olisi pitänyt antaa ystäville mahdollisuus tukea minua hädän keskellä, eikä sulkea heitä ulkopuolelle.

 

Mitä tästä muutaman kuukauden jaksosta opin? En mielestäni missään vaiheessa luovuttanut ja se oli hyvä asia. Ostin uuden maton, maalasin, lainasin kirjastosta itsehoito-oppaan (jota en tosin paljoa jaksanut lukea) ja yritin mielen piristykseksi panostaa ulkonäöllisiin seikkoihin. Jälkikäteen ei voi varmaksi tietää, oliko millään näillä konkreettisesti mitään apua, haitaksikaan en niitä kokenut. Täytyi saada päivittäin muuta ajateltavaa, jotta aivot saatiin ”epätoivon tilasta” pois.

 

Oppimiskokemukseen tarvitsee oikeanlaisen mielentilan ja sen koen saavuttaneeni nyt.

 

Iloista maaliskuuta, olkoon se meille kaikille parempi kuin edellinen.